Kuitenkin maltoin hetkeksi mieleni ja kirmasin syysauringon hellimään puutarhaan, joka on jotensakin täynnä odotusta. Syysviiman, ritisevien pakkasten ja lumivaippojen. Kuitenkin kukkijoita on vaikka kuinka ja otinkin muös syväluotausta noiden viimeisten kukkijoiden syvimpään olemukseen.
Tänään pääsin lähemmäs laventelia kuin aiemmin. Ilma on tyven ja kukat eivät huojuneet. Laventeleissa sitä sitten vaan on aina jotain niin sykähdyttävää.
Punahatut siemäntävät niin, että kohta olen pahemmassa kuin pulassa siemenpaljouden kanssa. Nimittäin nämä hatut ovat niin leviävää sorttia, että ajanoloon tukahduttavan toinen toisensa, jos saavat liikoja siementää.
Löysin myös syyshohdekukan, mikä selvästikin yritti lähteä lentoon.
Ja tänään yleensä niin inhoamani kompassikukkakin näytti oikein simpsakalta. Ihan kuin olisi ojentunut siemaisemaan syleilyynsä seuraavan ohikulkijan. Ehkä syksy saa kompassikukan viehkommaksi, koska musta pienet känniäiset ovat kadonneet